Aika vierii, hyvä tavaton!

Kesä 2018 on takana, näin ehkä uskaltaa sanoa jo näin syyskuun alkupäivinä, vaikka läpötilat edelleen pyörivät miltei hellelukemisa. Kesä oli ikimuistoinen, ainakin siihen saakka kun se unohtuu. Lämmintä riitti, joskin talven kasvatille sitä oli vähän liiankin kanssa. En kuitenkaan valita. Harvoinpa Suomessa tällaista kesää on nähty.

Minun kesääni kuuluu musiikki. Nautin siitä, että saan istua auringon paistaessa terassilla ja soitella huiluja ja pillejä. Niiden ääni kuuluu kesään. Toki tänä kesänä nautin enemmän soittamisesta varjoisessa paikassa. Lisäksi tänä kesänä soitinarsenaalini kasvoi yhdellä pillillä. Tulin hankkineeksi alttosaksofonin. Olen aina haaveillut saksofonin soittamisesta ja nyt se mahdollisuus on toteutunut. Alkuinnostuksessa tuli puhalleltua päivittäin niin että naama oli ihan puuduksissa. Nyt syksyä kohti kerrat ovat harventuneet. Soitin täytyisi ehkä huollattaa, mutta mukava sillä on joka tapauksessa puhallella. Nokkahuilu on tänä vuonna ollut toinen suosikkini. Olen aiemminkin soitellut jonkin verran sopraano nokkiksella, mutta tänä kesänä päätin opetella oikein viralliset sormituksetkin. Nyt soittaminen sujuu entistä sulavammin varsinkin niissä biiseissä jotka eivät ole C-duurissa :)

Työkuviot muuttuvat pikkuhiljaa ja työmaailmassa olen matkalla kohti uusia tuulia. Työnantaja toki säilyy, mutta tehtävät hiukan muuttuvat. Stressaako se? Enpä tiedä, ehkä hiukan, joskaan ei merkittävästi. ICT-alalla toki on aina tuntunut siltä, että ainut asia mikä pysyy on muutos. Aina on uutta opittavaa ja muistettavaa liiankin kanssa. Tämän vuoden työkuvioihin kuuluu myös drone. Pieni nelikopteri, jonka lentäjäksi olen vuoden aikana harjoitellut. Kuvauskeikkojakin on ollut jo melkoisesti ja se on ihan hauskaa puuhaa. Saa kehittää itseään jälleen uudella osa-alueella. Lentäminen ja samalla kuvaaminen on haastavaa hommaa ja muistettavia asioita siinäkin riittää. Voikohan aivot tulla täyteen?

Vuonna 2015 on tehty tutkimus, jossa selvisi että ihmisaivojen muistikapasiteetti olisi verrattavissa tietokoneen yhden petatavun muistiin. Eli ensin tulee kaikille tutut gigatavu ja teratavu jonka jälkeen tulee se petatavu. Se on melkoinen määrä bittejä. Välillä kuitenkin tuntuu että uusi tieto ei aina ota tarttuakseen. Sitä kutsutaan kuulemma teflon-ilmiöksi. Vanha irtoaa ja uusi ei tartu. Välillä tuntuu että olisi kiva siirtää osa aivojen tiedoista vaikka varmuuskopiolle johonkin. Olis kiva siirtää niitä vaikka ulkoiselle kiintolevylle ja nostaa se hyllyn perälle pölyttymään. Näin pääsisi kätevästi eroon asioista joita ei välttämättä haluaisi enää muistaa. Voisi varmuuskopiolta etsiä tarvittaessa asioita, joita tarvitsee, jos tarvitsee. Aivotkin varmaan toimisivat nopeammin kun ei olisi niin kamalaa tietomassaa josta täytyy etsiä aina kulloiseenkin hetkeen kuuluva tieto. Tästä syystä ihmiset vanhetessaan varmaan muuttuvat hitaammiksi kaikessa toiminnassaan kun aivot vaan ei enää ehdi selata kaikkea tuota elämän varrella imettyä tietoa tarpeeksi nopeasti.

Onkohan aivoissa Bad-sektoreita? Kiintolevyissä on välillä näitä vioittuneita alueita joihin ei tieto tartu eikä niistä saa luettua mitään kuranttia dataa. Olen vähän alkanut epäillä, että mun aivoissakin on varmaan näitä bad-sektoreita. Toisinaan on asioita, joita kuulemma olen kuullut, mutta joista ei ole mitään tallennetta aivoissani. Ne on luultavasti tallentuneet juuri tuollaiseen bad-sektoriin ja kadonneet samantien kuin tuhka tuuleen.

Koska olen tämmöinen parantumaton soitinkeräilijä ja joka soittimessa on omat sormituksensa ja muut juttunsa, olen pohtinut että miten näitä kaikkia voi muistaa. Eri huiluissa ja pilleissäkin on samankaltaiset sormitukset, mutta ei kuitenkaan täsmälleen samanlaiset. Saksofonikin on vähän niinkuin nokkahuilu, mutta ei sitten kuitenkaan. Kun niitä yrittää muistella niin tuntuu että pää menee ihan sekaisin. Onneksi ihmisellä on kuitenkin kuulemma lihasmuisti. Se on varmaan jonkinlainen lisämuisti aivojen lisäksi. Vähän niinkuin tietokoneen lisäkiintolevy joka ei pyöritä käyttöjärjestelmää vaan säilöö vaan dataa. Sieltä oikean tiedon noutaminen käy näppärämmin. Eri soittimia pitäisikin ehtiä soittamaan sen verran paljon, että vaadittavat sormitukset tallentuisivat lihasmuistiin, jolloin se oikea nuotti löytyykin ihan itsestään sen kummempia pohtimatta. Tässä arvoon arvaamattomaan astuvatkin nämä ihanat kesäiset rauhalliset soittohetket jolloin soittelen mitä tuuli mieleen tuo.

Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka pystyvät soittamaan esim. pianoa ihan vaan korvakuulolta ilman lappuja. Itsekään en tarvitse nuoteja, mutta soinnut pitää vähintään olla että selviydyn biiseistä kunnialla. Ilman sointuja soitto on melkoista hakuammuntaa. Sitäkin voi kuulemma oppia, ehkä en ole jaksanut vain harjoitella tarpeeksi. En ymmärrä miten sellaisten ihmisten aivot toimivat. Heidän aivoissaan on joku semmoinen ohjelmointi, joka on minun aivoihini aikoinaan jäänyt koodaamatta. Useilla muilla soittimilla pystyn kyllä soittamaan korvakuulolta, mutta en pianolla, joka on minun ensisijainen soittopelini. Tämä on ollut pienoinen puute elämäni varrella ja tätä olen harmitellut usein. En osaa edes itse tekemistäni biiseistä soittaa kuin ehkä pari ilman sointulappuja. Olen päättänyt että en edes yritä tunkea biisien soinnutuksia tähän epävarmaan ja hitaaseen muistikapasiteettiini, siitä ei tule kuin sanomista. Yritän enemmänkin keskittyä siihen että sointudata siirtyy suoraan silmistä sormiin ja muuttuu siinä välillä tilanteeseen kulloinkin sopivaksi sovitukseksi sen enempää pohtimatta. Tietoteknisessä ympäristössä tämä ehkä olisi vähän sama kuin DMA eli direct memory acces jossa data siirtyy keskusmuistilta suoraan oheislaitteelle ilman että sitä tarvitsee prosessoida kamalasti tällä välillä. Kun säestys ei ole sidottu nuotteihin sisältyy prosessiin myös satunnaislukugeneraattori (RND) joka saa aikaan sen että sovitus on enemmän tai vähemmän erilainen joka soittokerralla. Tämä se on tietysti heikkous ja vahvuus samassa paketissa. Ei oikein ikinä tiedä mitä saa. Toisinaan itsekin huomaa omaa soittoa kuunnellessaan, että kuulostipas toi hyvältä. Toisinaan vastaavasti saa istua pianon takana kulmat kurtussa ja hokea "ei näin, ei näin".

Erään kerran eräissä häissä säestin pasunistia kappaleessa, jonka aikana hääpari poistui autolleen ja lähti viettämään honeymoonia. Kappaletta en muista, mutta nuottilapuista kuitenkin täytyi soittaa ja soinnut olvat myös tukena. Myös pasunisti soitti häämarssia nuoteista. Tilanne oli tunnelmallinen ja koska tilassa paloivat kattovalaisinten lisäksi myös kynttilät, päätti joku sammuttaa salista valot niin että hääpari poistuisi romanttisesti kynttilän valossa häämarssin soidessa. Valot sammuivat ja pakokauhu valtasi mielen. Nuotteja ei enää näkynyt, eikä sointujakaan. Hyvä kun pianon koskettimet näki. Pasunisti pystyi ulkomuistista jatkamaan kappaletta ja itse painelin epätoivoisesti kaikkia sävellajiin sopivia koskettimia yrittäen saada aikaan kelvollisen kuuntelukokemuksen. Onnistuin mielestäni melko hyvin naamioimaan virheeni. Väärät nuotit naamioin grace nuoteiksi ja lisäsin soittooni luovuutta ja tulkintaa niin, että kuulijalle ei muodostuisi kuvaa että olin pihalla kuin lumiukko. Suuri osa kuulijoista ei ehkä huomannut että mikään oli pielessä, mutta olimme tyytyväisiä kun saimme päätettyä kappaleen ensimmäiseen mahdolliseen lopetuskohtaan kaikella kunnialla.

Vuosien varrella säestäessäni pianolla olen oppinut paljonkin virheiden naamiointia. Virheet live musiikissa ovat siitä ikäviä että kun sellainen tulee niin kaikki ovat jo kuulleet sen. Sitä ei voi enää ottaa takaisin. On kuitenkin tapoja joilla kuulijaa voi hämätä luulemaan, että se ei ollutkaan virhe, vaan itseasiassa kuului asiaan. Yksi monista hämäyskeinoista on toistaa virheellinen sävelkuvio niin että siitä muodostuu oma musikaalinen juttunsa juuri tuohon kappaleen kohtaan. Puskamuskarissa näitä oppii. Arkielämän virheisiin tätä ei kannata soveltaa, se ei vaan toimi, se on niin nähty!